Lekurikäynnin jälkeen tukiruokittiin useammin, noin. tunnin välein, lukuunottamatta aikaa, jolloin olen koulussa, ja yötä. Pikkuhiljaa alkoi ruoka maistumaan, ja Bomber oli jo huomattavasti iloisempi. Olin jo melko varma, että Bomber paranisi...

...Mutta näin ei käynytkään. Tänään kotiin koulusta tultuani menin huoneeseeni moikkaamaan pojua. Huomasin marsun makaavan kyljellään. Menin silittämään. Totesin, että marsu oli koulupäiväni aikana siirtynyt satenkaarisillalle, enstisten marsujemme luo. Ikuisille heinäpelloille.
Itkin itkemistäni, enkä saanut itkua loppumaan. Otin Benskun ja Hermannin syliini ja purkasin itkun heihin.

Koskaan emme saa tietää, miksi Bomber loppujen lopuksi nukkui pois. Täytyy vain uskoa, että missä hän nyt onkaan, siellä on hyvä olla.
Rustasin runon Bomberin muiston kunniaksi.

Sun oli aika siivet kasvattaa,
aika jättää.
Aika nousta lentoon hentoon.
Siellä sä meitä katselet,
pilven reunalla,
siellä sun on hyvä olla.

Olit vielä niin nuori,
niin pikkuinen.
Sun paikkas ei vaan ollut täällä,
missä ikinä ootkin,
tiedän,
että sulla on siellä parempi olla.
Rakastin sua, ja tuun aina rakastamaan.
Mikään ei sun ihanuuttas korvaa,
olit ainutlaatuinen,
mun oma pikkuinen.

1268774.jpg

Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet.
Bomber R.I.P. 4.2. 07. <3